Status: Feel free to comment/ Kommentteja otetaan mielellään vastaan. :)
Muuttuneen miehen silmin
Muuttuneen miehen silmin
”Mää en oo oikeen ikinä päästäny kettään lähelle. Mää oon sulkenu kaikki ulos, en oo jakanu mittään kenenkään kanssa kunnolla” mää sannoin ”enkä mää ymmärrä miksi mää kerron sulle nyt tän kaiken. Mää luulen että mää oon vaan ollu liian kauan hilijaa kaikesta mitä mää aattelen”. Se vaan hymyili mulle ja sano:”Anna tulla kaikki, mä kuuntelen”.
Ja niin se teki. Se kuunteli, vaikken mää ees tuntenu sitä, eikä se mua. Mutta välillä musta kyllä tuntu että se tiesi musta kaiken, vaikkei se tiennytkään. Se vaan tajus mua.
Mää olin matkalla Hesaan junalla. Mää olin tosissaan varautunu siihen että matkasta olis tulossa pitkä ja tylsä. Mutta mää olin väärässä. Niin väärässä kun olla ja voi. Se matka avas mun silmät ja muutti mun elämän lopullisesti.
Mun paikkani oli vaunussa numero kaheksan. Mää kävelin vaunun läpi raahaten mun laukkua perässä. Löydettyäni paikkani mää heivasin sen tavarahyllylle ja istuin.
Mää oon aina ollu vähän utelias, joten mää rupesin vähän tarkkaileen muita matkustajia siinä vaunussa. Ei siellä paljon porukkaa ollu mun lisäksi. Yhdessä nurkassa istu nuori äiti ei montakaan vuotta yli kahenkymmenen. Sillä oli lapsi sylissään, joka oli just alkanu parkumaan. Se yritti kait saada sitä lastaan hilijaseksi.
Toisessa päässä vaunua yks vanhempi pariskunta keskusteli matalalla äänellä. Heidän edessään semmonen keski-iän kriisissä oleva bisnes nainen naputteli sen kannettavaa tietokonetta non stoppina. Jotku ne ei vaan osaa olla tekemättä töitä, mää aattellin kun kattoin sen neuroottista näpyttelyä.
Ihan lopuksi mää käänsin katseeni Siihen. Se istu mua vastapäätä, selkä menosuuntaan. Sen pitkät ruskeet rastat valu sen olkapäiden yli. Se nojas päätään ikkunaan ja katto mua niillä sen ruskeilla silmillään. ”Moi”, se sano. ”Moi?” mää vastasin vähän hämillään. Se kallisti päätään, silmäili mua ihan kuin se olis yrittäny nähä mun läpi, ja samalla se olis halunnu nähä kaikki mun salaisuudet, ajatukset ja tuntee. Ja jotenkin musta tuntu, että se onnistukin siinä. Se näki kaiken sen mitä muut ei nähny.
Mää käänsin mun katseen pois siitä, mutta mää tunsin sen sen katsen porautuvan suoraan mun ohimoon. Siinä me sitten istuttiin hiljaisuuden vallitessa. Jonkun ajan päästä se kumminkin aukas suunsa ja sano: ”Mä nään, mä tiedän, että sä et oo niin kun kaikki muut. Mut se ei välttämättä oo huono juttu. Ja mä hei puhun kokemuksesta” Se sano ja hymyili vähän vinosti. ”Sä et ehkä ite oo vielä tajunnu sitä, mutta funtsippa hetki. Miks ne kaikki muut kumminkin sanoo niin? Miksi ne sanoo sua friikiksi? Miks ne tönii sua käytävillä? Siksi, koska ne aavistelee jotain”. Se katto muhun kysyvästi, odottaen vastausta.
Mää en pystyny heti ees vastaamaan sille. Oisko mun pitäny närkästyä? Oisko mun pitäny sanoa että se on väärässä? Että mää en tiedä mistä se puhuu? Mutta jos mää tekisin niin, mää vaan valehtelisin itelleni ja samalla kaikille muille, koska se oli oikeassa. Se oli täysin oikeassa.
Mää vedin syvään henkeä ja aloitin. ”Sää oot ihan oikiassa. Mää en oo halunnu myöntää sitä itellenni, enkä kenellekään muulle. Mää oon yrittäny olla niin kun mikkään ei olis hullusti…” Niin mää sitten kerroin sille kaiken ja vielä vähän päälle. Mää kerroin mistä mää tulin, kuka mää olin ja miksi mää olin siinä. Mää kerroin myös mitä mää aattelin ja tunsin. Mää päästin sen mun suojamuurini yli. Jossakin vaiheessa mää tajusin että on jo yö, mutta mää en lopettanu. Mää avauduin kunnolla.
Ikkunasta mää näin kuinka aurinko laski, ja lopulta nousi. Välillä mun aivot tiedosti jotain ääniä vanusta, hiljaista puhetta, keskustelun pätkiä. Ja kun juna lopulta tuli perille Helsinkiin, musta tuntu aivan kuin mää olisin yhtäkkiä heränny horroksesta. Ja siten mut valtasi pelko. Pelko tulevasta. Mää olin aivan kauhuissani, mää olin noin vain paljastanu mun elämäni suurimman salaisuuden tyypille jota en ees tuntenu.
Vaunussu syntyi hälinää kun muut matkustajat keräs tavaroitaan. Mää taas olin jähmettyny paikalleni. Mää en pystyny liikkumaan. Mää tunsin jonkun laskevan kätensä mun olkapäälle. ”Hei, kaikki on ookoo. Ei sun tarvi pelätä. Täällä sä voit olla ihan oma ittes. Ja mä oon sun turvana, okei?” Se sanoi ja hymyili. Mää katsoin sitä silmiin. Sen silmissä mää näin rakkautta ja mää tajusin että se tosiaan ois mun vierellä, se ei lähtis pois. Se ois mun turvasatama.
”Okei” mää kuiskasin ja vastasin sen hymyyn. Mää nostin leukani pystyyn, vedin lippikseni päähän ja astuin ulos tunkkaisesta junavaunusta mun uuteen elämään. Jota mää katsoin nyt muuttuneen miehen silmin.
Ja niin se teki. Se kuunteli, vaikken mää ees tuntenu sitä, eikä se mua. Mutta välillä musta kyllä tuntu että se tiesi musta kaiken, vaikkei se tiennytkään. Se vaan tajus mua.
Mää olin matkalla Hesaan junalla. Mää olin tosissaan varautunu siihen että matkasta olis tulossa pitkä ja tylsä. Mutta mää olin väärässä. Niin väärässä kun olla ja voi. Se matka avas mun silmät ja muutti mun elämän lopullisesti.
Mun paikkani oli vaunussa numero kaheksan. Mää kävelin vaunun läpi raahaten mun laukkua perässä. Löydettyäni paikkani mää heivasin sen tavarahyllylle ja istuin.
Mää oon aina ollu vähän utelias, joten mää rupesin vähän tarkkaileen muita matkustajia siinä vaunussa. Ei siellä paljon porukkaa ollu mun lisäksi. Yhdessä nurkassa istu nuori äiti ei montakaan vuotta yli kahenkymmenen. Sillä oli lapsi sylissään, joka oli just alkanu parkumaan. Se yritti kait saada sitä lastaan hilijaseksi.
Toisessa päässä vaunua yks vanhempi pariskunta keskusteli matalalla äänellä. Heidän edessään semmonen keski-iän kriisissä oleva bisnes nainen naputteli sen kannettavaa tietokonetta non stoppina. Jotku ne ei vaan osaa olla tekemättä töitä, mää aattellin kun kattoin sen neuroottista näpyttelyä.
Ihan lopuksi mää käänsin katseeni Siihen. Se istu mua vastapäätä, selkä menosuuntaan. Sen pitkät ruskeet rastat valu sen olkapäiden yli. Se nojas päätään ikkunaan ja katto mua niillä sen ruskeilla silmillään. ”Moi”, se sano. ”Moi?” mää vastasin vähän hämillään. Se kallisti päätään, silmäili mua ihan kuin se olis yrittäny nähä mun läpi, ja samalla se olis halunnu nähä kaikki mun salaisuudet, ajatukset ja tuntee. Ja jotenkin musta tuntu, että se onnistukin siinä. Se näki kaiken sen mitä muut ei nähny.
Mää käänsin mun katseen pois siitä, mutta mää tunsin sen sen katsen porautuvan suoraan mun ohimoon. Siinä me sitten istuttiin hiljaisuuden vallitessa. Jonkun ajan päästä se kumminkin aukas suunsa ja sano: ”Mä nään, mä tiedän, että sä et oo niin kun kaikki muut. Mut se ei välttämättä oo huono juttu. Ja mä hei puhun kokemuksesta” Se sano ja hymyili vähän vinosti. ”Sä et ehkä ite oo vielä tajunnu sitä, mutta funtsippa hetki. Miks ne kaikki muut kumminkin sanoo niin? Miksi ne sanoo sua friikiksi? Miks ne tönii sua käytävillä? Siksi, koska ne aavistelee jotain”. Se katto muhun kysyvästi, odottaen vastausta.
Mää en pystyny heti ees vastaamaan sille. Oisko mun pitäny närkästyä? Oisko mun pitäny sanoa että se on väärässä? Että mää en tiedä mistä se puhuu? Mutta jos mää tekisin niin, mää vaan valehtelisin itelleni ja samalla kaikille muille, koska se oli oikeassa. Se oli täysin oikeassa.
Mää vedin syvään henkeä ja aloitin. ”Sää oot ihan oikiassa. Mää en oo halunnu myöntää sitä itellenni, enkä kenellekään muulle. Mää oon yrittäny olla niin kun mikkään ei olis hullusti…” Niin mää sitten kerroin sille kaiken ja vielä vähän päälle. Mää kerroin mistä mää tulin, kuka mää olin ja miksi mää olin siinä. Mää kerroin myös mitä mää aattelin ja tunsin. Mää päästin sen mun suojamuurini yli. Jossakin vaiheessa mää tajusin että on jo yö, mutta mää en lopettanu. Mää avauduin kunnolla.
Ikkunasta mää näin kuinka aurinko laski, ja lopulta nousi. Välillä mun aivot tiedosti jotain ääniä vanusta, hiljaista puhetta, keskustelun pätkiä. Ja kun juna lopulta tuli perille Helsinkiin, musta tuntu aivan kuin mää olisin yhtäkkiä heränny horroksesta. Ja siten mut valtasi pelko. Pelko tulevasta. Mää olin aivan kauhuissani, mää olin noin vain paljastanu mun elämäni suurimman salaisuuden tyypille jota en ees tuntenu.
Vaunussu syntyi hälinää kun muut matkustajat keräs tavaroitaan. Mää taas olin jähmettyny paikalleni. Mää en pystyny liikkumaan. Mää tunsin jonkun laskevan kätensä mun olkapäälle. ”Hei, kaikki on ookoo. Ei sun tarvi pelätä. Täällä sä voit olla ihan oma ittes. Ja mä oon sun turvana, okei?” Se sanoi ja hymyili. Mää katsoin sitä silmiin. Sen silmissä mää näin rakkautta ja mää tajusin että se tosiaan ois mun vierellä, se ei lähtis pois. Se ois mun turvasatama.
”Okei” mää kuiskasin ja vastasin sen hymyyn. Mää nostin leukani pystyyn, vedin lippikseni päähän ja astuin ulos tunkkaisesta junavaunusta mun uuteen elämään. Jota mää katsoin nyt muuttuneen miehen silmin.